Sylvin tarina
”Itsensä toteuttaminen merkitsee, että ihmisen on uskottava enemmän sitä, mitä hän sisällään aavistaa, kuin mitä muut sanovat oikeaksi.”
– Sylvi-Sanni Manninen
Sylvi-Sanni Manninen syntyi 17. toukokuuta vuonna 1914 Liperissä, kahdeksanlapsisen perheen toiseksi nuorimpana lapsena. Hänen isänsä rovasti Salomon Manninen kuoli Sylvin ollessa vasta yksivuotias. Nuori leski Roosa Manninen jäi yksin elättämään perhettään.
Sylvi vietti varhaislapsuutensa äitinsä sukutilalla Liperin Päivilässä pikkusiskonsa Hilkan, mummonsa ja kahden serkkupojan kanssa. Äiti asui koulua käyvien lastensa kanssa Joensuussa.
Päivilässä lasten elämä oli villiä ja vapaata. Kun Sylvi aloitti koulunsa Joensuussa, hän ei osannut monia niistä taidoista, joita tytöiltä tuolloin odotettiin. Luokan tytöt saattoivat kokoontua hänen ympärilleen kuiskimaan: ”Ei osaa sitäkään kästyötä tehdä!” Pikku-Sylvi ei aivan tarkalleen tiennyt, mitä ne ”kästyöt” ovat. Joskus oli poikiakin ihmettelemässä: ”Ei edes kirjojaan revi?!” Sylvi ihmetteli hiljaa itsekseen, miksi olisi pitänyt repiä. Vapaana kasvaneena hän saattoi puhua pulputtaa silloin kun olisi kuulunut olla hiljaa, mutta oli tunnollinen ja ennen kaikkea tiedonjanoinen. Hän rakasti oppimista ja kouluvuosinaan hämmästytti opettajia loputtoman tuntuisella luettujen kirjojen listallaan.
Ylioppilaaksi Sylvi kirjoitti Joensuun yhteiskoulusta vuonna 1933. Oppikoulun jälkeen hänelle ehdoteltiin niin opettajaseminaaria kuin maatalouskoulua. Hänellä oli kuitenkin palava halu päästä opiskelemaan estetiikkaa. Helsingin yliopistoon pääsi helposti, mutta opiskelujen rahoittaminen ilman tukia oli täyttä työtä. Vuosikaudet Sylvi työskenteli konekirjoittajana opiskelun ohella.
Vuonna 1942 Sylvi avioitui itseään huomattavasti vanhemman Onni Honkavaaran kanssa. Elämästä tuli helpompaa, sillä aviomies tuki lahjakasta vaimoaan ja kannusti häntä luomaan omaa uraa tutkijana.
Kun Sylvi halusi suorittaa teoreettisesta filosofiasta laudatur-oppimäärän, hän marssi professori Eino Kailan puheille. Kailalle oli uutta, että nainen opiskelisi niin vaativaa oppiainetta, mutta hän antoi kuitenkin kirjallisuutta, josta Sylvin tuli laatia kirjallinen esitelmä. Kun Sylvi tuli kuulemaan tuomiotaan, Kaila antoi jo tunnustustakin: ”niin, kyllä te ajatella osaatte”.
Teoreettisen filosofian lisäksi Sylvi suoritti nopeassa tahdissa valmiiksi laudatur-opinnot estetiikasta, valtio-opista ja sosiologiasta. Myöhemmin hän suoritti psykologian laudatur-oppimäärän ja alkoi tehdä väitöskirjaa. Psykologian laudatur-tenttien suorittamisesta Sylvi on kertonut, kuinka hän veti sängyn keskelle huonetta, pinosi tenttikirjat viereen ja alkoi lukea. Ensin hän luki kirjan ajatuksella ja alleviivaten, sitten vielä alleviivaukset vähintään kerran. Hyvin sujuneen tentin jälkeen hän soitti kaupungilta kotiin: ”Piäsin!”. Kotona Sörnäisten Kustaankadulla häntä odotti juhlavalaistus ja illallinen.
Vuonna 1950 Sylvi Honkavaara väitteli psykologian alalta tohtoriksi ensimmäisenä suomalaisena naisena. Jo opintojensa aikana hän oli alkanut tehdä omaa tutkimustyötä. Kun hän esitteli tutkimuksiaan Eino Kailalle, tämä tyrmäsi ne. Kaila oli sekä teoreettisen filosofian että psykologian professori ja niin suuri auktoriteetti, että Sylvi tunsi uransa tutkijana päättyneen Suomessa siihen. ”Mie varmaan tuhoudun”, hän totesi epätoivoisena. Silloin ulkomaalainen nuorimies tarttui hänen käteensä, katsoi kämmenen viivoja ja sanoi: ”Ei, ette te tuhoudu. Teillä on edessänne loistava tulevaisuus!”
Vuonna 1953 Sylvi lähti tutkijaksi Lontoon yliopistoon. Kolmen vuoden aikana hän kehitti herkkyyttä mittaavan väri–muoto-havaintotestin. Hän oli jo opiskeluaikanaan Helsingissä päättänyt, että jonain päivänä nitistäisi Rorschachin musteläikkätestin. Sylviä loukkasi yleinen tulkinta, että väriin reagoiminen merkitsisi henkistä tasapainottomuutta. Testiinsä perustuen Sylvi nimitti löytämäänsä yliherkkää ihmistyyppiä väri-ihmisiksi, englanniksi color reactor. Hän käytti myös käsitteitä yliherkkä ja hypersensitive.
Lontoosta Sylvi muutti Bostoniin ja työskenteli vuoden Harvardin yliopistossa. Ulkomailla asuessaan ja julkaistessaan tieteellisiä artikkeleita hän käytti nimeä Sylvia Honkavaara. Englantilaisten ja amerikkalaisten oli nimittäin vaikea mieltää, että Sylvi olisi naisen nimi.
Harvardin jälkeen Sylvi jäi vielä viideksi vuodeksi Bostoniin, mutta vaihtoi Brandeisin yliopistoon. Hänellä ei ollut apurahaa, joten hän työskenteli samanaikaisesti paikallisessa mielisairaalassa hoitajana. Sairaalan olot olivat karut, mutta siellä syntyivät hänen kenties tärkeimmät tutkimuksensa ja havaintonsa. Samalla syntyi satukokoelma Viinipuu. Sen sadut ovat vertauskuvallisia aikuisten satuja, ja ne on kirjoitettu erityisesti herkille ihmisille.
Vuonna 1961 Sylvia Honkavaara julkaisi tieteellisen monografian ”The Psychology of Expression – Dimensions in Human Perception”. Se perustui niille samoille tutkimuksenaluille, joiden takia suomalaisen tiedeyhteisön ovet olivat aikoinaan sulkeutuneet. Teos sai maailmalla hyvät arvostelut, erityisesti kiiteltiin nerokkaita tutkimusasetelmia.
Brandeisin jälkeen Sylvi asui välillä Suomessa, mutta lähti vielä vuodeksi Yhdysvaltoihin, tällä kertaa Kalifornian yliopistoon. Suomeen palattuaan Sylvi keskittyi ylläpitämään Päivilän tilaa Hilkka-siskonsa kanssa ja alkoi ottaa luokseen avohoitopotilaita. Potilaat osallistuivat tilan töihin, kukin kykyjensä mukaan, ja olivat kuin osa perhettä. Muuta perhettä Sylvillä ei ollutkaan. Aviomies oli kuollut Sylvin asuessa ulkomailla, ja omia lapsia Sylvi ei ollut koskaan halunnut.
Vuonna 1972 Sylvi nimitettiin taidepsykologian dosentiksi Joensuun korkeakouluun. Niiltä ajoilta hänet muistetaan spontaanina ja innostavana luennoitsijana, joka sai opiskelijansa ajattelemaan ja keskustelemaan. Sylvi kuitenkin koki yliopistomaailman rajoittavana ja päätti keskittyä kokonaan omaan tutkimustyöhönsä. Hän perusti Väri-Instituutti ry:n, jota tosin ei koskaan rekisteröity. Patentti- ja rekisterihallitus piti yhdistyksen nimeä harhaanjohtavana, jolloin Sylvi totesi Päivilän Väri-Instituutin olevan olemassa ilman rekisteröintiäkin.
Väri-Instituutti oli saanut alkunsa jo 1960-luvulla Bostonissa. Siellä se oli toimintaryhmä, joka kokosi herkkiä ihmisiä yhteen ja auttoi heitä tunnistamaan oman ominaislaatunsa. Amerikassakaan se ei toiminut varsinaisena instituuttina, amerikkalaiset vain rakastivat tuollaista virallisuutta. Osoitteena oli postilokero ja toimintana niin puistopiknikeitä kuin kirkkokonserttien järjestämistäkin.
Suomessa Sylvi jatkoi Väri-Instituutin toimintaa erityisesti julkaisutoiminnan muodossa. Omakustanteitaan hän julkaisi nimellä Sylvi-Sanni Manninen, ja otti tyttönimensä Manninen virallisestikin sukunimekseen. Tieteellisiä aiheita käsittelevien kirjasten lisäksi Sylvi-Sanni julkaisi vuonna 1985 omakustanteena aikuisten satukokoelman ”Helmikauppias ja muita kertomuksia”. Vuonna 1999 Sylvi-Sanni Manninen julkaisi pääteoksensa ”Outolintu, erilainen – Tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa”. Vielä vuonna 2006 ilmestyi kirja ”Ihmisen monet todellisuudet”.
Vuosikymmenten aikana lukuisat vieraat löysivät tiensä Päivilään. Viimeiset avohoitopotilaat lähtivät vuosituhannen vaihteen tienoilla, mutta senkin jälkeen Päivilä oli avoinna vieraille. Sylvi valoi kävijöihin ja soittajiin aina luottamusta siitä, että mahdollisesta ulkopuolisuuden kokemuksestaan huolimatta he ovat hyviä juuri sellaisina kuin ovat ja että ihmisen on tärkeintä kuunnella omaa sisintään ja toteuttaa itseään. Omasta kokemuksestaan Sylvi tiesi, että elämä vaatii ponnistelua, mutta myös palkitsee.
Sylvi eli suvulleen tyypillisesti vanhaksi ja kuoli äkillisesti 22. tammikuuta 2009. Hän toteutti pitkäaikaisen unelmansa perustamalla Päivilän sanktuarin säätiön jatkamaan elämäntyötään herkkien ihmisten ymmärtämiseksi ja tukemiseksi.
